niin vatsa vastaa kuin sinne huutaa

lähtöön on aika tarkalleen kolme vuorokautta aikaa. valmistelut ovat täysin puolitiessä koska isänperintönä saamani stressivatsa on taas iloisesti ilmoittanut olemassaolostaan ja viime päivät olen lähinnä keskittynyt sohvan pohjan tutkimiseen. onneksi juho on ollut mulle mahtavana sairaanhoitajana!

apteekkiasiat on kuitenkin hoidettu kuntoon: eräs espoolainen apteekki sai musta parhaan asiakkaan, kun ostin sieltä tuotteita yli 200 euron arvosta... (suurin osa paloi kyllä malarialääkkeisiin). pelkään vähän antavani itsestäni varsin länsimaalaisen kuvan, menen kambodzaan aseenani maitohappobakteerit, rautatabletit ja hyttysmyrkky ja keskityn vaan itseni hoitamiseen enkä koko avustusprojektiin ollenkaan.

tällä viikolla on käyty vielä kahdessa "koulutustilaiuudessa": tiistaina varmistimme kua:n apurahan saannin osallistumalla järjestön opiskelijatreffeille - ja siitä oli kyllä tosiaan hyötyä. saatiin tietoa ja paperia mukaan, ja meitä infonnut henkilö oli oikeasti käynytkin kambodzassa... tänään oli vielä diak:in kansainvälisyysvalmennus, joka sisälsi lähinnä paperien pyörittelyä ja byrokratian raskaiden rattaiden ihmettelyä.

kuulimme tässä viime hetkillä iloisen uutisen: lml onkin päättänyt sijoittaa meidät eri kohteisiin eri puolille maata! olimme hannun kanssa kuitenkin vähän eri mieltä, ja niin oli myös diak. lupasivat selvittää asian. nyt vaihtoehdot ovat joko 3kk eri puolilla maata tai 3kk keskenämme samassa huoneessa, ilmeisesti kompromissit eivät tule kysymykseen.. mutta hannu lupasi jo askarrella jätesäkistä väliverhon.

en ehkä tajua vielä pelätä enkä jännittää, vaikka lähtö on niin lähellä. onneksi vatsani tekee sen puolestani.

ken leikkiin ryhtyy...

eilen alkoi koulu. olin tosi innoissani niin kuin joka vuosi, koulun alkuun liittyy tiettyä hohtoa ja vatsan jännittynyttä kipristelyä. tämä vuosi on kuitenkin poikkeus edellisiin verrattuna: ei uusia kyniä ja huolellisesti täytettyä penaalia, ei uutta kalenteria. koulussa täytin innokkaasti kaikki saatavilla olevat lomakkeet (rakastan lomakkeita!) kuten aikaisempinakin vuosina, mutta sitten tajusin etten tarvitse bussilippuuni opiskelijastatusta enkä opiskelijakorttiini lukuvuositarraa ennen joulua. tuntui vähän tyhjältä.

nimenhuutoon luokassa sisältyi kysely siitä, kuka lähtee minnekin maailmakolkkaan ja milloin. me ollaan ensimmäiset lähtijät! oikeasti koulua olisi kolme viikkoa ennen lähtöä, mutta me vähän varastetaan kun se sopi LML:läisille paremmin. tullaan tosin jo aikaisemmin pois.

katin ja jennin kanssa olemme innokkasti tarttuneet asunnonhakuun. tarkoituksena on perustaa joulun jälkeen ämmäkommuunikolmio, jonka nimeksi tulee rivombrosa. tiedottomille (=tajuttomille?) tiedoksi, että rivombrosa on ah-niin-ihanan fabrizion kartano italosarjasta ihana elisa. odotan sitä tosi paljon!

sain tänään tietää että kambodzassa puhutaan enää vain vähän ranskaa eikä vielä niin kovasti englantia, maaseudulla ainakaan. khmer on siis kielemme, tosin kuulin samaisesta lähteestä että sitä on vaikeaa ääntää ja mahdotonta lukea. on se ihanaa kun on maailma edessä ja kaikki tiet avoinna.

lähtökuopissa

kahden viikon ja kahden päivän päästä istun lentokoneessa matkalla Bangkokiin ja sieltä eteenpäin. lentoliput ja malarialääkkeet odottavat jo lipaston laatikossa ja viimeisen japanin aivokuumerokotteen pistojälki kirveltää vielä käsivarressa, mutta muuten lähtö tuntuu ihan yhtä utopistiselta ajatukselta kuin se tuntui keväällä.

tähänastisessa elämässäni matkustaessani määränpäästä on ollut aina jonkinlainen etukäteistieto. nyt tunnen olevani ihan tyhjän päällä: olen lukenut maan historiasta ja kulttuurista, tihrustanut Kambodzan karttaa Lonely Planetin oppaasta ja yrittänyt saada siitä jonkinlaista kuvaa, mutta tosiasia on se etten todellakaan tiedä mihin olen menossa.

en halua kuitenkaan antaa sitä kuvaa, että en haluaisi lähteä: saman aikaisesti odotan ja pelkään matkaa. haluan nähdä maailmaa, uusia kulttuureita ja uusia ihmisiä. haluan nähdä mitalin kääntöpuolen, sen, millaista on elää köyhässä maassa koska tahdon auttaa (voimavarana kaksi toimivaa kättä!!), ja koska koen että se tekisi minulle itselleni, ja kenelle tahansa länsimaalaiselle, erittäin hyvää.

samalla on kuitenkin pelottavaa lähteä kauas pois kotoa ja Suomesta. kolmessa kuukaudessa ehtii tulla ikävä, mutta se ei toisaalta ole liian pitkä aika. on paljon rakkaita ihmisiä joita tulen kaipaamaan, mutta toisaalta, jos ei koskaan lähde, ei voi kokea kotiinpalaamisen riemua! olen varsin kiitollinen siitä että luokkatoverini Hannu lähtee seurakseni: yksin matkaaminen noin kauas olisi voinut olla kova kynnys.

epätietoisille vielä mainittakoon: kolmen kuukauden aikana osallistumme Luterilaisen Maailmanliiton projektiin, joka tukee ihmisten jaloilleenpääsemistä ja maatalouden kehitystä köyhimmillä seuduilla. työnkuvaamme kuuluu myös LML:n paikallisten työntekijöiden englannin taitojen kehittäminen.